2011-02-24 Seikku Kaita

Mitä vikaa on IT2010-sopimusehdoissa?

 

Meitä palvellaan standardeilla

Meillä on olemassa standardi melkeinpä mihin tarkoitukseen tahansa. Yleensä jopa useita samaan tarkoitukseen. Enkä nyt tarkoita kurkun suoruutta tai kieroutta määrittäviä EU-standardeja, enkä edes aikastandardia SFS-EN 28601, jonka edeltäjän Suomi ratifioi yli 30 vuotta sitten, muttei millään tavoin pyri ottamaan sitä käyttöön esimerkiksi julkishallinnossa.

Puhun kaikista standardeista yleisesti, ja esimerkkinä De Facto -standardi IT2010 yleiset sopimusehdot.

Luulisi, että standardien tarkoituksena on helpottaa elämäämme, esimerkiksi siten, että kun ostaa kaupasta hehkulampun, niin siinä on jompi kumpi yleisesti käytetyistä kierrekannoista; ostajan ei tarvitse kulkea kaupassa mauserin ja kierretulkin kanssa valkkaamassa omassa valaisimessa sattumalta olevaan 5/8-kokoiseen FineSpecial-kierteiseen sopivaa lamppua, se on joko E14 tai E27.

Mutta eikö edellinen esimerkki juuri vahvista, että standardit ovat hyviä ja hyöydyllisiä? Kyllä. Mikä sitten mättää?

Edellisen esimerkin standardit E14 ja E27 ovat kierrekannoissa tavallaan itsestäänselvyyksiä, koska Euroopassa ei juuri muita ole olemassa, ja ne ovat joka paikassa esillä.

Entä jos lampputeollisuus päättäisi siirtyä uuteen standardiin, kutsutaan sitä vaikkapa nimellä Z123. Seuraavaksi alkaisi mainoskampanja, jossa uutta standardia tuotaisiin tutuksi, mutta saadaksesi selville millainen se uusi kanta on, ja missä laitteissa sellainen on, sinun pitäisi tilata standardoimisliitolta kyseinen standardi Z123, ja maksaa siitä esimerkiksi 210 €.

Erityisen mukavaksi tuon tekisi, jos seuraavana vuonna sama kanta julkaistaisiin vähäisin, lähinnä kosmeettisin muutoksin, uutena standardina Z123-2012. Muutettaisiin vaikkapa kannan kiinnitysosien materiaalivaatimuksia. Saadaksesi tietää, että mikään ei ole oikeasti muuttunut, ostaisit taas kopion uudesta standardista, ja maksaisit esimerkiksi 220 €.

Entä jos olet PK-yrittäjä, jonka pitäisi tehdä asiakkaalle tarjous lamppujen toimittamisesta, mutta tarjouspyynnön tekijä mainitsee pyynnössä, että tarjottavien tuotteiden täytyy olla standardien Z123-2011, X456-2009 ja Y789-1989 mukaisia.

Todennäköisesti vaatimukset tarkoittavat ihan tavallista tuotetta, mutta mistäs sen tiedät, jos et hanki kaikkia mainittuja standardeja. Lisäharmiksi hankinta osoittautuu turhaksi, kun joku muu voittaa tarjouskilvan.

 

Kuka standardit laatii?

Yleisimmin Suomessa vaaditut standardit tulevat SFS:ltä. SFS of liitto, jonka jäseninä on elinkeinoelämän järjestöjä ja Suomen valtio.

Muutkin tahot tuottavat standardeja, joihin viitataan jopa kuluttajatuotteiden ehdoissa. Tällä kertaa hampaissa on IT2010-ehdot, koska edellinen versio oli yleishyödyllinen, yleisesti saatavilla oleva IT2000-sopimusehdot, mutta "uusi" versio maksaakin jo 210€. Tuohon hintaan saat oikeuden ladata sen PDF-tiedostona. Ja mikä parasta, 2010-versio kehuu sillä, että sitä on luvattu uusia vuosittain. OSTAKAA!

Kuka standardit maksaa?

Sinä ja minä. Joka tapauksessa. Standardikauppiaalta ostoksen maksaa yleensä firma, joka joutuu sen hankkimaan, mutta tätä kautta hinta muuttuu kustannukseksi, joka kotimaan myyntiin tuottavalla firmalla maksatetaan kuluttajalla, ja ulkomaan myyntiin menevällä tuotteella joko ulkomailta tai firman tuottavuudesta ja siis viime kädessä työntekijän palkasta. Opiskelijan standardit maksaa oppilaitos, siis me verovaroista, paitsi jos ei standardia satu oppilaitoksen kirjastosta löytymään, jolloin maan tapa on varastaa se jostain firmasta.

Mitä pitäisi tehdä?

1) poistaa lainsäädännöstä kaikki viittaukset standardeihin, jotka eivät ole yhtä julkisia kuin laki. Miksi noudattaa lakia ja asetusta, jonka sisältö ei ole kokonaisuudessaan vapaasti saatavilla?

2) vaatia vain avoimia, julkisia standardeja tarjouspyynnöissä

3) jättää tarjouksen asemesta tutkintapyyntö aina, kun tarjouspyynnössä vaaditaan muun kuin avoimen standardin noudattamista

Kenen pitäisi maksaa standardit?

Sen, joka standardin noudattamista vaatii. Viimekädessä me kaikki olemme maksajia, joten kokonaisuuden kannalta tulisi edullisemmaksi maksaa standardit verovaroilla. Vaarana vain on, että turhien standardien laatiminen vain lisääntyisi. Paras menetelmä olisikin puhtaasti avoimet, vapaat ja parhaiden asiantuntijoiden yhdessä laatimat standardit. Tällaisesta toimintamallista loistava esimerkki on vaikkapa LAMP-alusta, jonka taustalla on joukko De Facto -standardeja, joista osa on RFC-standardeja. LAMP on ehkä yleisin WWW-palveluiden pohjalla oleva alusta koko maailmassa. Keksiikö kukaan miksi...